Pieniä asuntoja – suuria tunteita

Sunnuntai on asuntojen näyttöpäivistä kiivain. Kävin katsomassa kolmea kohdetta, neljäskin oli vielä varalla, vähän kauempana.

Ensimmäinen oli pettymys, ihan hyvän kokoinen ja erillisellä keittiöllä varustettu, mutta armottoman pimeä. Yläkerran parveke teki olohuoneesta makuuhuoneen. Alueesta pidän kyllä: Haagassa on isoja puita, rauhallisia pihoja ja valmiin näköistä muutenkin. Olin näytössä vain 5 minuuttia ja sitten häippäsin. Toinen asunto kuulosti ja näytti! esittelyn (netti-) mukaan houkuttelevalta, vastarempattu, kivat keittiö ja kylppäri. Paikan päällä (Hermannissa) selvisi, että putkiremontti oli juuri tulossa, lokakuussa, ja hinta siitä oli kova (18 000 €). Mukava erkkeri tässäkin asunnossa, mutta näkymäksi paljastui suljettujen kaihtimien takaa naapuritalon seinä. Hmh.

Kolmas kohde oli e-haagalainen, erittäin hyvässä kunnossa, erittäin hyvä sijainti ja erittäin hyvä kaikin puolin! Olisin halunnut sen. Pyysin naapuria tulemaan makutuomariksi asuntoa katsomaan, ja mietin jo sopivaa tarjousta (joka olisi ollut ihan vähän vajaa myyntihinta). Sillä välin jo ekassa esittelyssä tapaamani perhe marssi asuntoon ja teki kaupat nenän edestä. ”Sovittu”, kädenpuristus ja se oli sillä selvä. Olin ihan järkyttynyt tästä tempusta, en ollut tajunnutkaan, että näin nopeasti pitää pystyä toimimaan. Ja että voi vaan marssia myyjän luo ja ilmoittaa ottavansa asunnon. (Se ostaja tajusi, että olen kiinnostunut ja siksi toimi myös niin nopeasti. Sanoi sen vielä ääneen.) Harmitti ja harmittaa edelleen valtavasti, mutta yritän ajatella että tulee uusia, parempia kohteita, ehkä joku sellainen, jossa on jotain spessua, joku yksityiskohta, mukava näkymä, se parveke. Ja voisin vaikka rempatakin, vähäsen, laittaa keittiön tai lattian.

Tulin kotiin ihan typertyneenä. Ja ihmettelen vielä sitä, että onko juuri pakko tehdä niin nopea päätös. Tällä tavalla sitä tietysti oppii ja sisuuntuu ja tajuaa, miten tämä homma toimii.