Yksineläjän ja -muuttajan ajatuksia: että tämmöstä shittii

Voi että on alkanu rasittaan se, että on hento nainen, 154 cm pitkä ja voimaton, vaikka sisukas (sinnikko). Viiveellä aloin sitte valittaan.

Olin silloin sunnuntaina IKEAssa, löysin hienon vessan peilikaapin ja jopa sen hyllypaikan, jossa sen osat lepäsivät laatikossaan, mutta voih. Ei mitään tsäänssejä nostaa, saati sitte kantaa kotio, sitä laatikonvonkaletta. 14 kiloa. Xitutti oikeesti, että joopa kiva. Arkipäivän tarvitsevuutta parhaimmillaan.

Mun on vaikee pyytää apua (ja nykyään joskus myös antaa).

Pyytää, koska 1) pitää myöntää, ettei pärjää ite (ylypeys), 2) rasittaa järkätä aikatauluja ja odottaa (kärsimättömyys) ja 3) olla kiitollisuudenvelassa (sitoutuminen, pelko siitä, että pitää aina olla käytettävissä, vaikkei jaksais).

Antaa, koska 1) yleensä samat ihmiset tarttee koko ajan jossain apua ja se on yksipuolista, 2) mun mielestä ihmisten pitäis periaatteessa hoitaa omat juoksevat asiansa ja 3) inhoan jonkun juoksutyttönä olemista (liian kiltti).

Sit mulla on alkanu tuntuun että en halua muuttaa eli muutosta, pelottaa ja epävarmattaa, että jos en tykkääkään uudesta ja se onki huonompi ja että 50-luvun kananpaskaseinät hajoo käsiin kunmä poraan.

Luin eilen Hapulin Selibaattipäiväkirjoja sillä mielellä, että josko esseistä olisi saanut jotain voimaannuttavaa omaan sinkkuuteensa ja naisenayksinolemiseensa (vih. kys. sanaa oik.), en saanu. Luin ensteks ihan innolla, ahmin sitä ratikassa (mutta varoin näyttämästä kantta kanssamatkustajille koska sekin riittää että se näkyy naamasta kun lakkaa… ), mutta sitten tuli latteus: ei mitään uutta auringon alla. Tai jotain, mutta oisin kaivannut enemmän selibaatikon näkökulmaa ja ajatuksia kuin sitä iänikuista mies-nainen-parisuhde-yleistykset-näppärät havainnot-pyörittelyä. Hmh.

Mullei oo muuten mistään mitään syvällistä tai kaunista sanottavaa. Voi paska.