Perhe ei ole onni eikä autuus

... tai ainakaan mies.
... tai ainakaan ainoa sellainen asia joka onnelliseksi ja autuaaksi tekee.

Jos oot 32-vuotias, sinkku eikä ura ole vahvasti nousujohteinen, varo, sillä tulee päivä, jolloin joka kulmasta kääntyy tiellesi niitä, jotka julistavat puhtaan perheellisyyden ilosanomaa. Tai parisuhteen. Että kaikilla ois samaa, se ois parasta. Että muistaisit puutteesi.

Olen LOPEN VITUN LOPPU, KAPUT tähän aiheeseen.

Kyllästyttävää: oot jotenki kummallinen, hankala ja itsekäs ihminen, jos sulla ei oo miestä / perhettä. Epänormaali, onneton, surkea, yksinäinen ja kylmä, epäkiinnostava. Koko sun elämä on kuule tyhjän täyttämistä ja toimittamista, pintaa.

Entä jos ei halua, osaa tai ei oo tullu kohalle. Pitääkö aina selittää?

Pitääkö lihavan puolustella kilojaan, ei-akateemisen kouluttamattomuuttaan, työttömän toimettomuuttaan?

Mistäs me konsti keksittäisiin, että sulta saatais nuo kilot pois (ois varmaan kivempi), mistäs saatais sulle motivaatiota koulunpenkille, tukiopetusta? Etitään kuule sulle joku kiva työ.

Nyt riittää tämä aihe, nämä kuviot, aiheet jne. Okei: vähemmistössä on aina vaikeeta (joukkovoima tainnuttaa). Mies ei mua onnellisemmaksi tee, ehkä helpottais jotain osa-alueita elämässä, tois turvallisuutta. Lopetan nämä keskustelut tästä aiheesta, valituksen, on niin paljon muutakin, ja tämäkään asia ei pelkällä puheella parane. Mun kans tätä ei kande ottaa esille enää eilisen jälkeen.