On mukavaa kun tapahtuu ja on kaikenlaista menoa ja meininkiä, juhlia ja kaikkea. Tahtoo vaan ruveta menemään liian kovaa, ja hetken päästä ehkä mennään sopivaisuuden rajamailla.
Tai mitenkä sen nyt ottaa. Fiksua on olla hillitty, ei kiroilla, eikä sekoilla, puhua levottomia. Mutta niin tylsää. Kun juhlin, haluan juhlia kunnolla. Kun oon arkea, voin olla sitäkin perusteellisesti (ah, aikataulut ja rutiinit) ja kunnolla. Onks tässä laitaa? Jossain luonnehdittiin venäläistä elämäntapaa: sitä leimaa harras suhtautuminen elämään ja toisaalta antaumuksellinen juhliminen. Pidän tuosta elämäntavasta. Olen vain hiukan liian tarkka ja kunnollinen, eli morkkistahan sitä sitte pukkaa.
Joo, hiljaisen työhuoneen syndrooma – mitä ikinä keksitkin ajatella (siteeraan täsä sekä yhtä biisiä että yhtä suosikkiplokiani soveltaen), ehdit kyllä ajatella.
Olen nytkin kehittänyt erilaisia juonia erilaisiin suhteisiin ja tilanteisiin, jotka saavat minut sekä voimaan pahoin että olemaan eri tavoin levoton. Voi tätä ajattelun ahdistavuutta, mielikuvituksen mielipuolisuutta. Tyhmääki.
Olen käyttänyt kaikkia asennelausahduksia viime päivinä niin että ne eivät kohta tunnu!
Mitä sitten!?
Onneks mulla on naapuri, joka antaa leipää. Sen seinällä on yksissä juhlissa syntyneitä runoja, joista muistan yhdestä jotain
hemlig himmel
honung höst
ja jotain kylmästä jostain på svenska, kai ihmisuhetta koskevaa sanaleikkii. Sanaleikkii sanaleikkii, joo, mua kyllästyttää tekstarit. Yhtä näppärää 160 merkkiin puserrettua kontaktinottoa, mitä siitäki tulee, teksti on aina vaarallista ilman naama, lyhyt eritoten. Hymiöillä saa syntymään outoja sävyjä. Kuittaan sivalluksen silmäniskulla, hartaan toiveen pikku hymyllä. Kätsää.
On tää kuitenki jo loppuviikkoa. Ettei tässä sen hädempää. Onneks on uimahallit ja saunan lämpö.
1 comment:
Ei hymiöille. Tekstiviestikommunikointi suks muutenki. Mittään ikinä ymmärrä oikein, oli hymiöitä tai ei. Ja mitä pelkkä hymiö sitte tarkottaa? Pöh.
Post a Comment