Kun mikään ei sytytä

Olen käynyt katsomassa tähän mennessä laskujeni mukaan sisällä asti 11 asuntoa (ohoh, luulin että enemmän) ja ulkoapäin olen norkoillut kahta. Ei vielä hirveän monta, vaikka siltä jo tuntuu.

Eilen kävin katsomassa kahta, molemmat tosi hyväkuntoisia, isoja ja valoisiakin. Molemmissa hienot parvekkeet ja kaikki: tilaa, keittiöt, kylppärit ja kaapit, parketit. Yliskylässä oli hieno keittiö, vessa ja parketti, tapetit ois vaan pitäny repia huitsin kukkelssiin. Miksi en lämmennyt?

Onko paha, jos tunnustan, että talon ilmapiiri ei miellyttänyt, siis pihapiiri. Näytti harmaalta betonirakennelmalta, jossa ihmiset asuvat eristyksissä toisistaan. Tuntui että olisi jossain eristyksessä muusta maailmasta, jossain Rollon Korkalovaaran metikossa. Ja erittäin yksin, keskellä korpista hiljaisuutta. Huomaan, että olen kuitenkin tottunut siihen, että ikkunastani näkee elämää ja ihmisiä kadulla, vieressä on ”tori” ja takana puisto. Ja vehreää.

Malmin Suvikujalla oli vehreämpää, mutta edelleen tosi hiljaista. Juna-asemalle kilsa, aika pitkä matka kyllä. Mietin, miltä tuntuu tulla sinne illalla, ei ketään näy missään, hiljaista, jos haluaa lähteä kylille, on matka hankalahko tai ainakin sellainen, että pitää nähdä vaivaa.

En tiedä, mikä on hyvä, en voi ottaa hienoa asuntoa, joka on kaukana, koska sieltä on ikävä kulkea. En voi muuttaa betonilähiöön, jossa ei liikahda lehtikään. En voi en voi. Eri asia, jos olisi jotain tuttuja aluella, mutta muuttaa yksin kauas kaikesta tuntuu vähän raskaalta. Kesällä niinkin, mutta talvella?

Naapurinrouva sanoi, että kyllä Naisen Intuitio kertoo sitten kun on saapunut Siihen Oikeaan kotiin.

Luotan siihen. Pidän hiljaisuudesta, mutta myös siitä, ettei sitä varten tarvitse eristäytyä.